A BRAND NEW HOPE

Mä lähden täältä joksikin aikaa ihan kokonaan pois ja kun tulen takaisin en kerro teille tai ehkä ole enää sama. Anteeksi, tässä ei ole mitään henkilökohtaista paitsi kaikki.

riittämätön

Huomenna alkaa koulu eikä mua jännitä ollenkaan, tai ehkä vähän, mutta yleisemmin kuin vain ensimmäinen päivä. Pärjäänkö ja mitä tästä, mitä musta tulee? (Ja entä jos ei tulekaan.) Mä pelkään hiukan hiuksiani, ne voisivat mennä yhtä hyvin kuin tänään vielä aamulla ja pysyä siten, niin olen ehkä iloinen. Ja joo, eivät ne sitten iltapäivän tuulten aikaan pysyneet kuosissa tuhansista lakkakerroksista huolimatta mutta huomenna pysyvät, rukoilen sitä illalla. Sitten mua vähän pelottaa, ettei äiti olekaan pessyt sitä paitaa, jonka haluan ja hei, en mä oikeasti ole pinnallinen. Vähän neiti vaan.

Helsingissä tänään, näin kolmea ihmistä ja eksyin matkalla Stockmannilta rautatieasemalle. (Lähdin väärään suuntaan, oisin mä muuten osannut.) En myöskään osannut itse Kampista Akateemiseen kirjakauppaan ja tunnen itseni kamalan noloksi maalaistolloksi. Yäk. Ostin uuden palestiinalaishuivin ja vaihdoin Seppälän retaleen pois (nyt se on siskolla) ja mulla oli hauskempaa kuin ikuisuuksiin. Monkissa on kamalan hauskat sovituskopit.

Junassa lauloin isälle Longviewin bassoja, kun mikään muu ei soinut mun päässäni. Paitsi Minority ilman kitaraa ja lauloin mä sitäkin. Me tilataan mulle jossain vaiheessa Green Dayn huppari ja levyjä, vaikka tajusin juuri, että sehän lähtee kohta yhdeksitoista päiväksi pois ja mietin suuttuukohan se jos käyn häiritsemässä. (Musta tuntuu, että kuulostan kamalan Green Day-fanitytöltä nykyään, oikeasti kuuntelin tänään The Black Parade is Dead!ia pienen ikuisuuden ja MCR taitaa edelleen olla mun lempibändini. Vaikka Green Day onkin aika siisti, edellämainitulta vain loppuivat levyt kesken.)

Ja minä olen otsikko, tulkaa takaisin.

(don't know where i'm going)

Juna-asemalla oli tänään joku laskelmoitu outolintumiitti ja sen lisäksi kaikki maailman emoernut ja muut mitkälie kummajaiset olivat ilmeisesti aikeissa matkustaa jonnekin ja mä koetin nostaa kaulukset pystyyn, ettei kukaan kysyisi mua mukaan. (Miittiin tai minnekään.) Muutaman metrin siellä kulki rauhassa ja sitten joku pysäytti kysyen, mistä tulen ja mitä varten eikä mulla edes ollut sukkia jalassani. Miksi niitä edes kiinnosti?

Huomenna Helsinkiin, enkä mä edes tiedä mitä aion tehdä siellä sitten kun kello on tullut yksi. Tai no, on mulle hieman lisäohjelmaakin järjestetty mutta lähinnä ajattelin kuolla tylsyyteen ihmisjoukoissa heittelehtien ja tuntea itseni taas osaksi jotain. (Ja saan olla yksin kaukana kotoa ihan kuin Englannissa, paitsi lähempänä ja pienemmässä kaupungissa.) Ja juna lähtee aamulla puoli seitsemän.

Mitä muuta mä tein tänään? En mitään. Jätin lähtemättä Tampereelle, vaikka olisin päässyt äidin kyydillä Ideaparkiin ja siskon kanssa junalla takaisin ja sitten vain tujotin Voicea eli oikeasti Green Dayn livejä ja pianocovereita vähän kaikesta kännykästäni ja televisio välkkyi taustalla. Sieltä tuli From Yesterday ja jotain Foo Fightersiä ja Illuminated ja olin melkein iloinen, mutta vielä iloisempi olin Longviewistä. Tui.

Keksikää minullekin asiaa, jooko. Haluan jotakin, mistä kertoa.

joku löytää taivaan

Mulla oli kissanrusetti ja valkoinen kauluspaita ja hiuslakkaa muuallakin kuin päässä. Alba kuristi ja oli liian lyhyt ja öylätti maistui paperilta eikä oikein siltäkään. Viini pistelee kurkussa edelleen. Todistusta vastaanottaessani kuulin kommentteja mustavalkoisia lakerikenkiä jäljittelevistä Vanseistani ja hymyilin sille pojalle vinoon halausten ja kättelyjen lomassa ja se näytti liskonkieltään. Oikeasti olet ihan kiva varmaan. (Ja vain kateellinen.)

Juhlissa mä en puhunut kertaakaan tytölle, joka joskus oli mun ylin ystäväni, sen pikkuveli oli kasvanut hurjasti ja näytti riutuneelta, äänikin raakkui, sellaisia ne esimurrosikäiset pojat kuulemma ovat. Halusin siitä kuvan muiden kummilasten kanssa ja jouduin pistämään peliin kaikki hihoihin piilotetut ässäni, että sain sen istumaan viisivuotiaan viereen. "En mä tollasten pikkusen viereen halua, enhän mä mahdu kuvaan." Ei mun nuoruudessani noin törkeitä oltu.

 Istutin viisi laulavaa isosta riviin sängylleni ja kaksi muuta johonkin vaan ja sitten ne söivät ja joivat hiljaa koska eivät oikeasti edes tunne mua eivätkä katsoneet muhun vaan seinien Gerard Wayita, koska se vastasi aina katseeseen. Ne kysyivät rippilahjoista ja mua hävetti vähän kertoa etten ollut edes katsonut vielä silloin. (Lahjakortti VR:lle, täältä tullaan Helsinki!) Rippiristi on aika ruma, mutta mun kummitädillä onkin maailman surkein maku. Onneksi sain rahaakin.

Kakkua on jäljellä vielä iltaan ja varmaan huomiseksikin, ei kukaan haluaisi tulla meille syömään?

kuuntelen

Taisin jo julkaista edellisen merkinnän ennen kuin tajusin kunnolla, että ei ehkä sittenkään ja kyllä mä pystyn parempaan tai ainakin osaan kertoa vähemmän turhia asioita. Se luultavasti laihduttaa tekstiä entisestään, mutta eikö sirous ollutkin kaunista?

Konfirmaatioharjoitus huomenna kun aurinko on korkeimmalla kohdalla ja sunnuntai on sitten seuraava päivä. Äiti on repinyt Avotakasta sivuja ja tehnyt ne huoneiksi ja mun täytyi taistella kaikin mahdollisin asein, että edes julisteseinä jäi koskemattomaksi. Se on ostanut juustotarjottimen ja -veitsiä (jotka näyttävät tappavilta) ja jotain ruokaakin kai ja mansikkakuvioisia servettejä ja mua raivostuttaa kuinka se koettaa kalastella suuren juhlan tuntua tyhjästä koska tämä ei ole suuri juhla. Vieraita tulee kourallinen jos sitäkään ja sellaisia vieraita, jotka mä olen itse kutsunut ei lainkaan enkä mä edes HALUA juhlia, ei siinä ole mitään hienoa että saa syödä pyöreän leivän ja juoda pahaa viiniä valkoisessa mekossa. (Anteeksi, jos jollekulle on.) Mä vain haluan selvitä siitä kaikesta mahdollisimman nopeasti ja päästä taas pakoon jumalaa. Jos se edes on olemassa.

Ja kiitos te kaikki, jotka seurasitte. ♥

perhosista ja hurrikaaneista

my name is "no one"

the long lost son
born on the 4th july
raised in an era
of heroes and cons
that left me from dead to alive
i am a nation

a worker of pride
my debt to the status quo

the scars on my hands

and the means to an end

is all that i have to show

Hei, mä olen Paarma. Tai no en oikeasti vaan yksi hyvin yleinen pojannimi enkä halua kertoa enempää vaikkei kukaan tajuakaan koska en ole koskaan ollut yleisesti tunnettu. (Ne tietysti tajuavat jotka löytävät tänne vanhasta blogistani, ja ehkä joku muukin jos se sattuu olemaan tarpeeksi salapoliisi.) Tosiasiassa en kyllä ole sekään vaan jotakin vielä ärsyttävämpää nimittäin lähes yhtä yleinen tytönnimi, mutta sitä ei käytä kukaan paitsi ne, jotka ovat tunteneet mut liian pitkään eli aika monet. Mutta ei siitä sen enempää, nyt mä olen Paarma ja suljen korvani vastaväitteiltä.

Olen lokakuussa viisitoista ja vähän pidempi kuin muut ikäiseni tytöt, mulla on mustat hiukset, huono iho ja itsetunto-ongelmia eli olen hyvinkin kliseinen tapaus ainakin äitini mielestä ja ehkä omastanikin. En ainakaan mitenkään erikoinen, mutta ehkä se on hyvä asia. (Vaikka olisi siistiä olla jotenkin persoonallisempi.) Asun omalla mittakaavallani hyvin pikkuisessa kaupungissa, jonka nimessä on yhdeksän kirjainta ja vielä vuosi sitten yhdessä toisessa joka oli ihan pääkaupungin kyljessä eikä liene ihme, että pidin siitä enemmän. Täällä lempipaikkani on rakennustyömaa sunnuntaisin, vaikken olekaan vielä uskaltanut uhmata ASIATON OLESKELU KIELLETTY-kylttejä ja tyydyn vain katselemaan (ja valokuvaamaan) sitä punakeltaisten aitojen takaa. Mutta lupaan, että jonakin viikonloppuna mulla vielä on asiaa sinne ja kyltit menettävät tehonsa, sitä (nimittäin rohkeutta) odotellessa.

Olen surkea esittelemään itseäni enkä koskaan osaa arvioida, kuinka paljon muut haluavat tietää ja paljonko haluan kertoa. Harrastan surkeaa pilkutusta ja huolimattomuuskirjoitusvirheitä joista jälkimmäisistä saa huomauttaa oikein mielellään ja ensimmäisestä myös jos on ihan pakko, en kyllä aio opetella mitään vaikka ehkä pitäisi.

Elän musiikista, Billie Joe Armstrongia ja kaikkia muita jännittäviä ihmisiä lainatakseni se on ilma, jota hengitän ja veri, joka suonissani virtaa. Yksi seinäni on tapetoitu My Chemical Romancella ja jos saisin luvan tuhota seiniäni lisää, toisella olisi ehdottomasti Green Day ja levyhyllyssäkin näillä kahdella on ehdottomasti eniten edustajia. Niiden kaverina siellä on ainakin Placebo, 30 Seconds to Mars, Muse, Hurts, Coldplay, The Sex Pistols ja (kyllä, mä myönnän asian) Lady GaGa. Kännykässä on näiden lisäksi myös ryöstösaalis isän levyvarastoista eli kaikkea sellaista kuin Guns n' Roses, Eppu Normaali, the Beatles ja HIM ja mua vähän ällöttää näiden esittäjien luetteleminen, en ole ikinä ollut listojen ystävä. Muutenkin tämä merkintä tuntuu jotenkin tasottomalta kun puhun näin riisutusti mutta välillä on ehkä ihan hyvä olla alasti. Mulla on kyllä sellainen kutina, että tuskin kykenen pakoilemaan oudoilta sanajärjestyksiltä, tekotaiteellisuusadjektiiveilta ja sanojen toistamiselta tuhat kertaa kovin pitkään eli varautukaa jos jäätte.

Leikitään, että tässä on nyt tarpeeksi ilman, että olen paljastanut itsestäni mitään hirveän noloa tai vaikuttanut kamalan typerältä ja voin vain astua kiitellen ja kumarrellen parrasvaloista. Olet tervetullut seuraani, mä pidän ihmisistä enkä pure. Ainakaan kamalan kovaa.