perhosista ja hurrikaaneista

my name is "no one"

the long lost son
born on the 4th july
raised in an era
of heroes and cons
that left me from dead to alive
i am a nation

a worker of pride
my debt to the status quo

the scars on my hands

and the means to an end

is all that i have to show

Hei, mä olen Paarma. Tai no en oikeasti vaan yksi hyvin yleinen pojannimi enkä halua kertoa enempää vaikkei kukaan tajuakaan koska en ole koskaan ollut yleisesti tunnettu. (Ne tietysti tajuavat jotka löytävät tänne vanhasta blogistani, ja ehkä joku muukin jos se sattuu olemaan tarpeeksi salapoliisi.) Tosiasiassa en kyllä ole sekään vaan jotakin vielä ärsyttävämpää nimittäin lähes yhtä yleinen tytönnimi, mutta sitä ei käytä kukaan paitsi ne, jotka ovat tunteneet mut liian pitkään eli aika monet. Mutta ei siitä sen enempää, nyt mä olen Paarma ja suljen korvani vastaväitteiltä.

Olen lokakuussa viisitoista ja vähän pidempi kuin muut ikäiseni tytöt, mulla on mustat hiukset, huono iho ja itsetunto-ongelmia eli olen hyvinkin kliseinen tapaus ainakin äitini mielestä ja ehkä omastanikin. En ainakaan mitenkään erikoinen, mutta ehkä se on hyvä asia. (Vaikka olisi siistiä olla jotenkin persoonallisempi.) Asun omalla mittakaavallani hyvin pikkuisessa kaupungissa, jonka nimessä on yhdeksän kirjainta ja vielä vuosi sitten yhdessä toisessa joka oli ihan pääkaupungin kyljessä eikä liene ihme, että pidin siitä enemmän. Täällä lempipaikkani on rakennustyömaa sunnuntaisin, vaikken olekaan vielä uskaltanut uhmata ASIATON OLESKELU KIELLETTY-kylttejä ja tyydyn vain katselemaan (ja valokuvaamaan) sitä punakeltaisten aitojen takaa. Mutta lupaan, että jonakin viikonloppuna mulla vielä on asiaa sinne ja kyltit menettävät tehonsa, sitä (nimittäin rohkeutta) odotellessa.

Olen surkea esittelemään itseäni enkä koskaan osaa arvioida, kuinka paljon muut haluavat tietää ja paljonko haluan kertoa. Harrastan surkeaa pilkutusta ja huolimattomuuskirjoitusvirheitä joista jälkimmäisistä saa huomauttaa oikein mielellään ja ensimmäisestä myös jos on ihan pakko, en kyllä aio opetella mitään vaikka ehkä pitäisi.

Elän musiikista, Billie Joe Armstrongia ja kaikkia muita jännittäviä ihmisiä lainatakseni se on ilma, jota hengitän ja veri, joka suonissani virtaa. Yksi seinäni on tapetoitu My Chemical Romancella ja jos saisin luvan tuhota seiniäni lisää, toisella olisi ehdottomasti Green Day ja levyhyllyssäkin näillä kahdella on ehdottomasti eniten edustajia. Niiden kaverina siellä on ainakin Placebo, 30 Seconds to Mars, Muse, Hurts, Coldplay, The Sex Pistols ja (kyllä, mä myönnän asian) Lady GaGa. Kännykässä on näiden lisäksi myös ryöstösaalis isän levyvarastoista eli kaikkea sellaista kuin Guns n' Roses, Eppu Normaali, the Beatles ja HIM ja mua vähän ällöttää näiden esittäjien luetteleminen, en ole ikinä ollut listojen ystävä. Muutenkin tämä merkintä tuntuu jotenkin tasottomalta kun puhun näin riisutusti mutta välillä on ehkä ihan hyvä olla alasti. Mulla on kyllä sellainen kutina, että tuskin kykenen pakoilemaan oudoilta sanajärjestyksiltä, tekotaiteellisuusadjektiiveilta ja sanojen toistamiselta tuhat kertaa kovin pitkään eli varautukaa jos jäätte.

Leikitään, että tässä on nyt tarpeeksi ilman, että olen paljastanut itsestäni mitään hirveän noloa tai vaikuttanut kamalan typerältä ja voin vain astua kiitellen ja kumarrellen parrasvaloista. Olet tervetullut seuraani, mä pidän ihmisistä enkä pure. Ainakaan kamalan kovaa.